Rakas päiväkirja,
olin nähtävästi viime yön aikana tullut uskoon. En ihan mihin tahansa uskoon vaan siihen isoon oikeaan uskoon. Kristinuskoon jumalauta! Nousin sängystä ja mietin siinä samalla, että mitä mä nyt sitten tekisin tällä mun uudella uskolla. Mitähän ne perus hihhulit oikein puuhaavat uskossa ollessaan? Hmm. Onneksi apu oli lähellä. Pöydältä löytyi Hervannan seurakunnalta tullut "Tervetuloa seurakuntaan"-kirje, jota en ollut aiemmin pakanana ollessani avaamaan. Ehkäpä mä nyt uskovaisena löytäisin siitä myös jonkin suuremman sanoman, joka olisi mennyt multa ihan ohi aiemmin.
Avasin kuoren tärisevin käsin ja mietin innoissani, että löytyisikö se elämän tarkoitus tämän, varsin ohuelta tuntuvan, kirjekuoren sisältä. Ja vitut. Kutsu messuun sunnuntaina 20.1.2008 klo 11. Ok eli mä olen jo auttamatta myöhässä. Olisi pitänyt tulla uskoon pari viikkoa aiemmin. Noh, toisaalta mä en ole ihan vakuuttunut siitä, että Hervannan seurakunta olisi mulle oikea paikka ollutkaan. Kun mä kuitenkin olen tälleen keskivertoa parempi jätkä, niin ei mulle minkään lähiöseurakunnan tarjoama hengenravinto riitä. Pitänee lähteä keskustaa ja pyrkiä Tuomiokirkon seurakuntaan. Toisaalta kun en tykkää jättää mitään puolitiehen, niin pitäisiköhän sitä samantien ryhtyä ortodoksiksi?
No tässä vaiheessa herätyskelloni sitten soi ja ponkaisin hikisenä kirkuen ylös sängystä. Huh, se oli ollut unta. En ole uskossa. Se suloinen tietämys siitä, että mitään jumalaa ei ole olemassa, valtasi taas mieleni. Olen oikeassa, muut väärässä. Mutta silti täytyy ihmetellä, että olisikohan elämä rauhallisempaa ja olisiko sillä joku päämäärä, jos olisin uskossa? No olisihan sillä päämäärä joo: kuolla pois jotta päästään sinne taivaankotiin. Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen... Eikö? Pitäisikö tästä päätellä, että uskovaiset eivät pelkää mitään eivätkä ole huolissaan mistään. Siinä tapauksessa mä olen huolissani heidänkin puolestaan. Siis oikeesti! Sodat, ilmastonmuutos jne. Onko tuo uskovaisilta ihan reilua sysätä kaikki huoli meille ei-uskoville. Voisitte kantaa osanne maailman tuskasta stana! No ehkäpä tuo vanha virsi ei vain ole ihan täsmällinen.
Ei kyllä mä olen sitä mieltä, että niitä uskovaisia on tässä maailmassa jo ihan tarpeeksi ilman muakin, enkä näinollen viitsi ryhtyä siihen hommaan. En todellakaan. Mulle riittää se, että uskon vakaasti sattumaan ja huonoon tuuriin. Heh heh!
keskiviikko 30. tammikuuta 2008
tiistai 29. tammikuuta 2008
Viikonlopuista
Näin melkein vapaaherrana ajattelisisi, että sillä ei juuri ole väliä onko arki vai viikonloppu. No eihän sillä sinällään olekkaan, paitsi että kaverit pääsevät viihteelle parhaiten juuri viikonloppuisin. Viime lauantai oli varsin onnistunut. Kuokin kaverin kolmekymppiset, join viinaa ja näin kaverin, joka oli pitkään ulkomailla. Niin ja sain seksiä.
Kaverini jaksaa riemastuttaa minua sillä, että on, jos mahdollista, vielä minuakin kypsymättömämpi. Vuotta vanhempi ja juhlii rankemmin kuin minä ikinä. Ei työtä, ei parisuhdetta, ei siteitä. No koulutus sentään löytyy. Päädyimme jatkoille erään mun lukioaikaisen kaverin luo. Siellä oli melko tylsää. Ei siitä sen enempää. Kaverillani ei ollut mitään muistikuvaa siitä, että olisimme missään jatkoilla käyneetkään. Mä taas menin ja pyysin kaverini itselleni bestmaniksi, siltä varalta että joskus päädyn naimisiin. Ajattelin pienessä humalaisessa päässäni, että tämä jätkä se on niin hauska, että tulee hyvät polttarit ja häät jos tämä jannu niitä järkkää. Kaveri suostui. No nyt mulla on sitten bestman. Mistähän sen morsiamen löytäisi?
Polttareista ja tästä em. kaverista tuli mieleen maailman paras (lue huonoin) iskurepliikki. Oltiin järjestämässä erään hyvän ystävän polttareita muutama vuosi takaperin Virroilla(?) ja osa meidän ryhmästä päätyi jonnekin helvetin festivaaleille keskelle teollisuusaluetta. No eräs kaverimme päätti sitten, että hänen on pakko saada tänään naista. Kaveri näyttää etäisesti armenialaiselta ja on välillä humalassa helvetillisen ärsyttävä. No hän siinä sitten jo oli saanut seurakseen muutaman naisen, kun hän humalaisissa aivoissaan sai kuningasajatuksen. Hän oli sitä mieltä että nyt löytyi se maailman paras iskurepliikki jolla tuona kesäisenä perjantai yönä saisi varmasti pillua. Niinpä hän sitten päätti sanoa sen ääneen. "Mä olen muuten kolmen lapsen isä!" Sanoi kaverimme ja jäi ihmettelemään vaisua reaktiota. Tarpeetonta varmaan kertoa että ei tullut pillua ei. Loppu yö meni ajaessa Virroilta Tampereelle, välillä pysähtyessä tienvarteen antamaan nahkavyöstä tämän Mr.Lovermanin selkään. Älkää kysykö miksi.
No takaisin viime viikonloppuun. Päädyimme lopulta kaverin kanssa mun luokse Hervantaan ja joviaalina kaverina annoin tämän yli humalaisen ystäväni nukkua sängyssäni, kun itse menin sohvalle. Lakanat on helpompi vaihtaa, kuin pestä oksennusta mokkanahka sohvasta. No kaveri sitten heräsi aamulla ennen mua ja ihmetteli että missä helvetissä hän on. Varovasti hän sitten uskaltautui kysymään:"Ollaanko me hei Hervannassa?" Jos en olisi ollut täysin unessa kun tämä kysymys lävähti tajuntaani, niin olisin kyllä kiusannut kaveria vastaamalla kysymykseen valheellisesti. Ei, ei me olla Hervannassa, me päädyttiin Helsinkiin ja ollaan nyt Kontulassa. Sehän on kai melkein sama.
Vastaava tilanne sattui eräälle toiselle kaverilleni aikoja sitten. Hän päätyi Tampereen keskustassa vietetyn illan jälkeen jatkoille jonkun mimmin luokse ja heräsi sieltä aamulla ihmetellen, että missähän sitä mennään. Kaveri käveli ikkunan luo, avasi verhon ja meinasi kirkua säikähdyksestä. Ikkunasta näkyi luminen pelto, jota jatkui silmän kantamattomiin ja vähän kauempana pellolla kiisi moottorikelkka. Kaveri ajatteli, että ei vittu, nyt on päädytty tosi kauas. No lopulta selvisi, että ei matkaa ollut kuin noin 40km ja oltiin jossain helvetin Teiskossa.
Viikonloput ovat monelle tilaisuus levähtää ja ladata akkuja. Mulla se tuntuu tällä hetkellä menevän toisinpäin. Viikot levätään ja ladataan akkuja, jotta viikonloppuna jaksetaan taas viihdyttää itseä ja yleisöä eli kavereita. Se on rankkaa hommaa. Eikä se tunnu helpommaksi muuttuvan iän myötä.
Kaverini jaksaa riemastuttaa minua sillä, että on, jos mahdollista, vielä minuakin kypsymättömämpi. Vuotta vanhempi ja juhlii rankemmin kuin minä ikinä. Ei työtä, ei parisuhdetta, ei siteitä. No koulutus sentään löytyy. Päädyimme jatkoille erään mun lukioaikaisen kaverin luo. Siellä oli melko tylsää. Ei siitä sen enempää. Kaverillani ei ollut mitään muistikuvaa siitä, että olisimme missään jatkoilla käyneetkään. Mä taas menin ja pyysin kaverini itselleni bestmaniksi, siltä varalta että joskus päädyn naimisiin. Ajattelin pienessä humalaisessa päässäni, että tämä jätkä se on niin hauska, että tulee hyvät polttarit ja häät jos tämä jannu niitä järkkää. Kaveri suostui. No nyt mulla on sitten bestman. Mistähän sen morsiamen löytäisi?
Polttareista ja tästä em. kaverista tuli mieleen maailman paras (lue huonoin) iskurepliikki. Oltiin järjestämässä erään hyvän ystävän polttareita muutama vuosi takaperin Virroilla(?) ja osa meidän ryhmästä päätyi jonnekin helvetin festivaaleille keskelle teollisuusaluetta. No eräs kaverimme päätti sitten, että hänen on pakko saada tänään naista. Kaveri näyttää etäisesti armenialaiselta ja on välillä humalassa helvetillisen ärsyttävä. No hän siinä sitten jo oli saanut seurakseen muutaman naisen, kun hän humalaisissa aivoissaan sai kuningasajatuksen. Hän oli sitä mieltä että nyt löytyi se maailman paras iskurepliikki jolla tuona kesäisenä perjantai yönä saisi varmasti pillua. Niinpä hän sitten päätti sanoa sen ääneen. "Mä olen muuten kolmen lapsen isä!" Sanoi kaverimme ja jäi ihmettelemään vaisua reaktiota. Tarpeetonta varmaan kertoa että ei tullut pillua ei. Loppu yö meni ajaessa Virroilta Tampereelle, välillä pysähtyessä tienvarteen antamaan nahkavyöstä tämän Mr.Lovermanin selkään. Älkää kysykö miksi.
No takaisin viime viikonloppuun. Päädyimme lopulta kaverin kanssa mun luokse Hervantaan ja joviaalina kaverina annoin tämän yli humalaisen ystäväni nukkua sängyssäni, kun itse menin sohvalle. Lakanat on helpompi vaihtaa, kuin pestä oksennusta mokkanahka sohvasta. No kaveri sitten heräsi aamulla ennen mua ja ihmetteli että missä helvetissä hän on. Varovasti hän sitten uskaltautui kysymään:"Ollaanko me hei Hervannassa?" Jos en olisi ollut täysin unessa kun tämä kysymys lävähti tajuntaani, niin olisin kyllä kiusannut kaveria vastaamalla kysymykseen valheellisesti. Ei, ei me olla Hervannassa, me päädyttiin Helsinkiin ja ollaan nyt Kontulassa. Sehän on kai melkein sama.
Vastaava tilanne sattui eräälle toiselle kaverilleni aikoja sitten. Hän päätyi Tampereen keskustassa vietetyn illan jälkeen jatkoille jonkun mimmin luokse ja heräsi sieltä aamulla ihmetellen, että missähän sitä mennään. Kaveri käveli ikkunan luo, avasi verhon ja meinasi kirkua säikähdyksestä. Ikkunasta näkyi luminen pelto, jota jatkui silmän kantamattomiin ja vähän kauempana pellolla kiisi moottorikelkka. Kaveri ajatteli, että ei vittu, nyt on päädytty tosi kauas. No lopulta selvisi, että ei matkaa ollut kuin noin 40km ja oltiin jossain helvetin Teiskossa.
Viikonloput ovat monelle tilaisuus levähtää ja ladata akkuja. Mulla se tuntuu tällä hetkellä menevän toisinpäin. Viikot levätään ja ladataan akkuja, jotta viikonloppuna jaksetaan taas viihdyttää itseä ja yleisöä eli kavereita. Se on rankkaa hommaa. Eikä se tunnu helpommaksi muuttuvan iän myötä.
Rakas päiväkirja.
Rakas päiväkirja,
hitto mä olen aina halunnut kirjoittaa tuon. No nyt se on tehty. Yksi asia vähemmän "Things to do before I die"-listalla. On niitä siellä vielä. Onneksi. Jos ei olisi, niin olisihan tämä nyt tylsää.
Miksi ihmeessä mä nyt sitten just päätin alkaa pitää päiväkirjaa. En mä tiedä. Tai no kai se johtuu siitä että elämässä on viimeaikoina tapahtunut enemmän kuin koko 27 vuotena yhteensä. Ja toisaalta ei ole tapahtunut mitään uutta. Ehkäpä mä haluan näyttäytyä varoittavana esimerkkinä kaikille ketkä sattuvat tätä lukemaan, että ei näin hyvät ihmiset, ei näin. Ja vitut. Mitä mä turhaan valehtelemaan: Mä olen yksinkertaisesti omasta mielestäni vain niin helvetin hyvä jätkä, että on sääli jos kaikilla ei ole mahdollisuutta tietää siitä :D (olisiko tämä nyt sitten faktaa vai fiktiota? hmm)
Ehkäpä sinun, rakas päiväkirja, on hyvä tietää muutama asia musta kun näin ensi kertaa tapaamme. Mä synnyin keskellä etelä-pohjanmaan lakeuksia vuonna 1980 ja olin jo tuolloin mielestäni tavallista parempi jätkä. Se on kumma kuinka muut eivät aina tunnu tajuavan sitä. Asiaan! Mä olin vaikea, itsepäinen ja kiukutteleva lapsi. Ihan kuin isäni. Ja aivan kuin isäni, mä' olen myös aina oikeassa. Tämähän tietysti aiheuttaa melko paradoksaalisia tilanteita meidän kahden välille silloin kun olemme eri mieltä asioista ja edelleen aina oikeassa. Uskon kuitenkin että kyseisissä tilanteissa mä olen edelleen se, joka on aina oikeassa. Luultavasti myös faija uskoo tuolloin olevansa se, joka on aina oikeassa mutta mitäpä hän mistään tietää. Kasvoin, vartuin, sain kavereita, kävin koulua, rakastuin, menetin neitsyyteni, kävin rippikoulun, muutin Tampereelle, unohdin vanhat kaverit, kasvoin, vartuin, sain kavereita, sain seksiä, kävin koulua, sain seksiä kävin, lukion, sain seksiä ja rakastuin. Tuossa ensimmäiset 20 vuotta elämästäni. Ai niin jossain vaiheessa törmäsin paheeseen nimeltä rock 'n roll ja sain seksiä. Törmäsin paheeseen nimeltä punk rock ja sain seksiä. Eli sitä samaa mitä kaikille yli 14 ja alle 20 vuotiaille nuorille miehille tapahtuu. Kun viimeisen kerran rakastuin alle 20 vuotiaana, rakastuinkin sitten palavasti ja tosissani. Siirrytään taas pikakelaukseen: rakastin, olin työtön, sain seksiä, rakastin, pääsin yliopistoon ja sain seksiä, rakastin pikkuhiljaa vähemmän mutta sain silti seksiä, erosin ja aloitin uuden elämän. Niin ja sain taas seksiä. Nyt siis 27 vuotiaana.
Nyt kun katson tuota listaa niin mieleen tulee väistämättä, että miksi helvetissä se seksi on niin tärkeää. Tai on se ainakin mulle. Sitä käyttää elämästään ison osan siihen, että miettii miten, mistä ja millaista seksiä sitä seuraavaksi saa. Se on aika outoa kun useimmiten siihen pettyy kuitenkin. Tai no ei nyt pety, mutta harvoin se on kaiken tuon vaivan arvoista. Seurustelussa onkin se hyvä puoli, että sitä seksiä pitäisi olla tarjolla ilman kohtuutonta vaivaa. Voisikohan oikeus määrätä puolison antamaan helpommalla, jos vonkaamisesta aiheutuu kohtuutonta haittaa toiselle puolisolle. Viitaten tässä nyt viimeaikaiseen keskusteluun parveketupakoinnista. :D
Siis nyt mä olen 27 ja asun yksin yksiössä Hervannassa. Elämäni täyttävät työt, gradu, työt, gradu,... Niin ja armoton juhliminen. Sillä miten muuten kohta kolmekymmentä vuotias mies voisi unohtaa tulevan ikäkriisin. Voinkin aloittaa lähtölaskennan tuohon juhlapäivään jo nyt. Kaksi vuotta ja vajaa kolme kuukautta. Sitten en voi enää sanoa olevani melkein 30.
Eiköhän tässä, rakas päiväkirja, ole nyt tarpeeksi taustaa sille että pääsen kunnolla avautumaan elämästä, siitä mikä vituttaa, mikä ilostuttaa ja siitä mikä ahdistaa.
hitto mä olen aina halunnut kirjoittaa tuon. No nyt se on tehty. Yksi asia vähemmän "Things to do before I die"-listalla. On niitä siellä vielä. Onneksi. Jos ei olisi, niin olisihan tämä nyt tylsää.
Miksi ihmeessä mä nyt sitten just päätin alkaa pitää päiväkirjaa. En mä tiedä. Tai no kai se johtuu siitä että elämässä on viimeaikoina tapahtunut enemmän kuin koko 27 vuotena yhteensä. Ja toisaalta ei ole tapahtunut mitään uutta. Ehkäpä mä haluan näyttäytyä varoittavana esimerkkinä kaikille ketkä sattuvat tätä lukemaan, että ei näin hyvät ihmiset, ei näin. Ja vitut. Mitä mä turhaan valehtelemaan: Mä olen yksinkertaisesti omasta mielestäni vain niin helvetin hyvä jätkä, että on sääli jos kaikilla ei ole mahdollisuutta tietää siitä :D (olisiko tämä nyt sitten faktaa vai fiktiota? hmm)
Ehkäpä sinun, rakas päiväkirja, on hyvä tietää muutama asia musta kun näin ensi kertaa tapaamme. Mä synnyin keskellä etelä-pohjanmaan lakeuksia vuonna 1980 ja olin jo tuolloin mielestäni tavallista parempi jätkä. Se on kumma kuinka muut eivät aina tunnu tajuavan sitä. Asiaan! Mä olin vaikea, itsepäinen ja kiukutteleva lapsi. Ihan kuin isäni. Ja aivan kuin isäni, mä' olen myös aina oikeassa. Tämähän tietysti aiheuttaa melko paradoksaalisia tilanteita meidän kahden välille silloin kun olemme eri mieltä asioista ja edelleen aina oikeassa. Uskon kuitenkin että kyseisissä tilanteissa mä olen edelleen se, joka on aina oikeassa. Luultavasti myös faija uskoo tuolloin olevansa se, joka on aina oikeassa mutta mitäpä hän mistään tietää. Kasvoin, vartuin, sain kavereita, kävin koulua, rakastuin, menetin neitsyyteni, kävin rippikoulun, muutin Tampereelle, unohdin vanhat kaverit, kasvoin, vartuin, sain kavereita, sain seksiä, kävin koulua, sain seksiä kävin, lukion, sain seksiä ja rakastuin. Tuossa ensimmäiset 20 vuotta elämästäni. Ai niin jossain vaiheessa törmäsin paheeseen nimeltä rock 'n roll ja sain seksiä. Törmäsin paheeseen nimeltä punk rock ja sain seksiä. Eli sitä samaa mitä kaikille yli 14 ja alle 20 vuotiaille nuorille miehille tapahtuu. Kun viimeisen kerran rakastuin alle 20 vuotiaana, rakastuinkin sitten palavasti ja tosissani. Siirrytään taas pikakelaukseen: rakastin, olin työtön, sain seksiä, rakastin, pääsin yliopistoon ja sain seksiä, rakastin pikkuhiljaa vähemmän mutta sain silti seksiä, erosin ja aloitin uuden elämän. Niin ja sain taas seksiä. Nyt siis 27 vuotiaana.
Nyt kun katson tuota listaa niin mieleen tulee väistämättä, että miksi helvetissä se seksi on niin tärkeää. Tai on se ainakin mulle. Sitä käyttää elämästään ison osan siihen, että miettii miten, mistä ja millaista seksiä sitä seuraavaksi saa. Se on aika outoa kun useimmiten siihen pettyy kuitenkin. Tai no ei nyt pety, mutta harvoin se on kaiken tuon vaivan arvoista. Seurustelussa onkin se hyvä puoli, että sitä seksiä pitäisi olla tarjolla ilman kohtuutonta vaivaa. Voisikohan oikeus määrätä puolison antamaan helpommalla, jos vonkaamisesta aiheutuu kohtuutonta haittaa toiselle puolisolle. Viitaten tässä nyt viimeaikaiseen keskusteluun parveketupakoinnista. :D
Siis nyt mä olen 27 ja asun yksin yksiössä Hervannassa. Elämäni täyttävät työt, gradu, työt, gradu,... Niin ja armoton juhliminen. Sillä miten muuten kohta kolmekymmentä vuotias mies voisi unohtaa tulevan ikäkriisin. Voinkin aloittaa lähtölaskennan tuohon juhlapäivään jo nyt. Kaksi vuotta ja vajaa kolme kuukautta. Sitten en voi enää sanoa olevani melkein 30.
Eiköhän tässä, rakas päiväkirja, ole nyt tarpeeksi taustaa sille että pääsen kunnolla avautumaan elämästä, siitä mikä vituttaa, mikä ilostuttaa ja siitä mikä ahdistaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
